Illalla istuimme Kajn kanssa sohvalla.
“Ovatko nämä nyt niitä ruuhkavuosia?”
Nyökkäsin.
Nämä ovat niitä paljon pelättyjä ruuhkavuosia.
Elin nämä jo kertaalleen, silloin kun esikoiseni Miina oli pieni. Muistan edelleen miten väsynyt, voimaton ja rikki joskus olin. Ja edelleen, jos näitä uusia ruuhkavuosia ei lasketa, olivat ne elämäni parhaita vuosia.
“Kun lapsen hankkii nuorena, niin sitten vanhempana kerkeää mitä vain” Niin minulle on sanottu lukemattomia kertoja. Ja niinhän se on. Olin kuudentoista kun lähdin kotoa mahapystyssä. Miina oli kuudentoista kun lähti kotoa ulkomaille opiskelemaan.
Miinan lähdettyä walesilaiseen sisäoppilaitokseen oli minulla sitä “omaa aikaa” josta niin usein puhutaan. Ei mennyt kauaakaan, kun ymmärsin olevani onnellisin kaaoksen keskellä, perheen keskellä.
Tapasin Kajn, hankimme punaisen tuvan ja mietimme mitä haluamme elämiltämme. Toimimme yhdessä tukiperheenä useamman vuoden. Saimme ensimmäisen yhteisen lapsen, kaksikymmentä vuotta myöhemmin kuin olin saanut esikoiseni, ja sitten toisen. Ja pian oltiinkin siinä sohvan kulmassa pohtimassa kuinka ruuhkaisiksi vuodet vielä tästä muuttuvat.
Vaikka viime ajat ovat olleet ruuhkaisia, kiireisiä, joskus jopa vähän kaaottisia, niin emme hetkeäkään kuvittele, että jossain muunlaisessa elämäntilanteessa olisimme onnellisempia.
Kulunut viikko on mittapuullamme ollut hiljainen. Juuri mitään ei ole tehty tai tapahtunut, ei sellaisia asioita joista kirjoittaa. Raivasimme mökillä kasvihuoneen pois myrskyn tieltä, korjasimme satoa. Kaupungissa oli omat kiireensä. Lähestymme askel askeleelta uutta arkeamme, uutta normaalia.
Jaksamme olla edelleen riemuissamme juoksevasta vedestä, lämpimästä suihkusta ja pyykki- ja tiskikoneista. Toteamme toisillemme miten upeaa on, kun kone vain hoitelee hommat, miten paljon se helpottaa elämää.
Taustana kerrottakoon, että asuimme puolivuotta mökillämme. Alkuun kaikki vesi, siis ihan kaikki, tuotiin kaukaa. Seuraavaksi pesuvesi noudettiin naapurilta maitokärryillä ja lopulta saimme porakaivon (ja edelleen juomavesi tuotiin muualta). Vesi lämmitettiin kiukaassa tai puuliedellä. Pyykit pestiin käsin tai pulsaattorilla ellei iki-ihana äitini rynnännyt pyykkikoneineen apuun.
Mökkielämän alkeellisuus oli ihanaa. Ja samalla se oli äärimmäisen työlästä pikkulasten kanssa. Siksi siis olemme tällä hetkellä ihan höpsöinä nykyelämän helppoudesta ja vaivattomuudesta.
Kodin sisustaminen on vasta alkutekijöissään. Ensimmäistä kertaa ikinä voin käyttää kodistani termiä minimalistinen. Tämmöinen esillä olevien tavaroiden niukkuus helpottaa lapsiperheen siivoamista. Tässä on puolensa. Silti se ei ainakaan vielä tunnu omalta.
Huoneet tuntuvat kaikuvan, lasten äänet monin kertaistuvat. Edes retroverhot eivät vaimenna ääniä.
Minulla on ollut jokaisessa aiemmassa kodissani Lundia-hyllyjä. Minulle ne edustavat kirjahyllyjä, niitä oikeita kirjahyllyjä, joihin voi laittaa kirjat kahteen riviin ja vielä niiden päälle kirjoja. Ne suorastaan huutavat, että niiden omistaja rakastaa kirjoja ja lukemista.
Nyt valtaosa kirjoista on pakattu varastoon, niille ei ole ollut viime vuosina tarpeeksi aikaa. En kuitenkaan halua luopua kaikista kirjoista. Kirjan omistaminen on asia, joka oikeasti on minulle merkityksellinen.
Nyt olohuoneessa on isosedän kirjahyllyt ja muutamia vanhoja kirjoja, joihin haluan perehtyä. Olohuone on kaunis. Se ei tursua kirjoja, jos lasten alati levällään olevia kirjoja ei lasketa. Minulla on silti ikävä sitä, että näen kirjani, että voin halutessani ottaa ne helposti hyllystä ja selata niitä.
Tämä kulunut viikko on siis mennyt ilman suurempia remontti tai muuttoasioita. Keräämme nyt uutta tarmoa asunnon loppuun sisustamiseen ja Miinan asunnon pian alkavaan remonttiin.
Seuraa tapahtumia myös Instagramissa MISAHILA ja nappaa alta herkullisen ja helpon Nachopellin ohje.
Ihana, elämänmakuinen postaus. Juuri noin se on. Sen jälkeen, kun on ne lapset saanut, ei hetkäkään vaihtaisi pois siitä kaaoksesta ja säädöstäkään, jota lasten myötä elämään väistämättä tulee. Kyllä muistan minäkin olleeni aivan loppu monet monet kerrat ja ihmettelen, miten kaikista vaikeimmista jaksoista edes selvittiin! Juuri nyt puolestani ihmettelen, kun minun ei tarvitse enää joka tunti tai minuutti huolehtia jostakusta toisesta :). Sitä aikaa on vähäsen ikävä, mutta vain vähäsen: olen halunnut koko ajan matkan varrella opetella nauttimaan lisääntyvästä omasta vapaa-ajasta ja lapset tarvitsevat äitiään nyt toisella tavalla kuin välittömän huolenpidon muodossa. Paljon voimia sinne kotien laittoon!!