Se menee kärjistetysti näin:
Laps’ soittaa; “Olen niin väsy, en saanut unta ja kokeetkin on huomenna”
Minä kuulen; “Äiti tarviin sinua, AUTA!!! Ratkaise ongelmani“
Samassa kaikki tippuu käsistäni ja paneudun 110 % kriisiin. Hetkessä selvitän yleisimmät syyt unettomuuteen ja keinot nukahtamiseen. Hyperventiloin salaa, koska kokeet uhkaavat. Luennoin vitamiineista ja valmistaudun syöksymään kentälle, koska tässä vaiheessa kaaosta vain äidin lempeä seura, iltasatu ja sipulimaito voivat tuoda levollisuuden. Nyt tarvitaan superäitiä ratkomaan, ehjäämään ja potkimaan jokaikinen huolenaihe pois.
Laps’ tarkoitti; “Minulla on tunne, haluan kertoa sen, koska mulla on oikeus sanoa mun tunteet ääneen”.
Lapsen kommentti + reaktioni = molemmin puoleinen väärinkäsitys ja lopulta puolin jos toisin ylireagointia.
Lupasin koettaa jatkossa olla saamatta joka kerran kohtausta ja olla tyrkyttämättä neuvojani. Koetan siis ymmärtää, että joskus minulle kerrotaan asioita, joille minun ei odoteta tekevän mitään muuta kuin kuuntelevan. Ja toivon lapsen ymmärtävän, että se ongelmanratkaisuhurrikaani puoleltani on puhdasta välittämistä.
Tämä onkin hyvä muistuke ettei kaikki aina tarvitse ongelmanratkaisijaa vain ihan vaan kuuntelijaa 🙂
Tämä on ollut itselleni hankala asia omaksua ja en kyllä vieläkään aina osaa olla kuuntelija.
Minullakin on yleensä tarve puuttua liikaa ja tarjota ratkaisukeinoja. Usein vaikeaan tilanteeseen auttaa puhuminen ja kuunteleminen.
Periaatteen ymmärrän ja tajuan, mutta itse tilanteessa se onkin haastavampaa 🙂
Mielenkiintoista. Itellä hankala puhua asioistani muille ja mulla petrattavaa kuuntelemisen kanssa. Mun mielestä oon huono neuvoja.
Toisaalta, jos et koe olevasi vahvoilla neuvoessasi, osaat ehkä neuvoa herkemmällä korvalla, kuin kaltaiseni hätäilijä 😉
Kuuntelu, se on niin tärkeää. Paljon on vanhemmuudessa opittavaa.
Olen samaa mieltä 🙂