Viimeisen Elämäsi kunnossa päivityksen jälkeen on tapahtunut paljon. Sain lokakuun alussa käytettynä Polar Ignite 2 älykellon. Huomasin sen avulla miten passiivista elämäni kaupungissa oli. Lomailimme syysloman Helsingissä ja vierailimme leikkipuistoissa, kirjastossa ja niin edelleen, siltä päivittäinen matala askel tavoite ei täyttynyt, ei ainakaan helpolla.
Täällä maalla kaikki puolestaan on niin lähellä, ettei polkupyörää kannata ajatella, silti kaikkialle on aina vähintään se puoli kilometriä suuntaansa. Askeleita karttuu huomaamatta pitkin päivää.
Syyslomalta palatessamme hankimme Kajlle oman älykellon torista. Hänen työnkuvansa on viime vuosina elänyt ja siihen on tullut lisää paikallaan oloa. Ihmiselle joka on tottunut saamaan päivittäisen 10 000 askeltaan kevyesti työnohessa kasaan on muutos ollut suuri. Nyt on päiviä, jolloin askelten määrä voisi jäädä tuon maagisen luvun alle, ellei siihen kiinnitä erikseen huomiota.
Toinen syksyn mukanaan tuoma muuton on satunnainen Nintendo Ring Fit -liikuntapelin pelailu. Tarkoituksena on saada veri kiertämään, alkuun kevyesti ja sitten rivakammin.
Jo ennen liikuntapeliä ja älykelloa olin ottanut tavakseni pitkät, rauhalliset kävelyt. Kuulokkeet korviin ja kaverin kanssa juoruamaan. Päivällä suoritetut kävelymatkat, niin yksin kuin lapsia saattaen, ovat tuoneet unen. Tai ei se heti käynyt. Heinäkuussa hankittu jalkavamma veti kroppaa solmuun, lenkkeily paljasjalkakengillä pahensi koko kropan jumitusta ja yöunet kärsivät. Kenkien vaihto toisenlaisiin ja asiantunteva fyssari auttoivat ongelman setvimisessä.
Lukuisat hetket skeittipuistoissa ovat saaneet minutkin pomppaamaan pari kertaa scoottaamaan, sillä tavalla varovaisesti vain.
Puumalassa on käytössä harrastamisen Suomen malli jonka tavoitteena on mahdollistaa jokaiselle lapselle ja nuorelle mieluisa ja maksuton harrastus koulupäivän yhteydessä. Täällä harrastuksiin saa osallistua kaikki koululaiset, osaan jopa eskarit. Helsingissä näihin harrastuksiin sai osallistua vasta kolmannella luokalla. Osa harrastuksista on vain muutaman kerran ja osa on pidempiaikaisia.
Lähtökohtaisesti lapset osallistuvat kaikkiin harrastuksiin. Päiväkotilaisella on vain yksi harrastus, jumppa, iltaisin.
Tarkoituksemme on saada lapset kokeilemaan eri asioita ja löytämään sitä kautta asioita joista he pitävät. Täällä lasten on helpompaa lähteä kokeilemaan eri lajeja sillä lasten vähöisyyden vuoksi kaikki pääsevät osallistumaan, jalkapallopeleissä ei ketään istuteta vaihtopenkillä, ihan jo sen vuoksi ettei ylimääräisiä lapsia ole.
Lasten vähyys tekee myös sen, että täällä harrastaminen on juuri sitä, harrastelua. Täällä ei vedetä kolmia treenejä viikossa hampaat irvessä suorituspaineet niskassa. Tämä sopii meille hyvin, sillä toiveemme ei ole ollut kasvattaa kilpailevia joukkueurheilijoita.
Ne vaativimpia treenejä kaipaavat kuskataan lähikuntiin, noin tunnin matkan päähän treenaamaan. Käsitykseni mukaan siellä on saatavilla hyvin laaja ja kovatasoinen valikoima eri lajeja. Helsinkiläisenä haluan sanoa, ettei Helsingissäkään tunnin treenimatka ole harvinaisuus, usein sen tunnin aikana vain liikutaan kilometreissä vähemmän kuin täällä.
Maalle muutto on muuttanut paljon asioita niihin suuntiin mitä toivoimme. Olemme aktiivisemmin kokanneet itse. Kun ympäristön häly on pienempi, tuntuu että “kaistaa” eli voimavaroja riittää enemmän kaikkeen.
Ruokavaliomme ei ole sanottavasti laajentunut, aikalailla samoilla ruoilla mennään kuin ennenkin. Edelleen sienet lisätään ruokiin kuivattuna jauheena, samoin osa kasviksista. Nuorimmainen väittää minun polttavan ruoan pohjaan havaitessaan mustatorvisienitomua ruoassaan. Nyt ruoanvalmistus ei tunnu pakkopullalta, kuten sillä oli aika usein viime vuosina tapana tuntua.
Syyslomalla päätimme suostua lasten toiveeseen ja syödä aamiaiseksi jotain muuta kuin puuroa. Meillä oli leipää, muroja ja sen sellaista. Emme lasten aneluista huolimatta tarjonneet koko viikkona heille puuroa. Palattuamme arkeen ja puuroaamiaisiin on koko porukka ollut tyytyväinen. Tai ainakin oli siihen asti kun keksin alkaa ripotella marjajauhetta puuron päälle, yhden mielestä se on ikävää vaikka “suoliston mikrofonit siitä tykkäävät”.
Syksyn aikana olemme osallistuneet toimeksiantajamme tarjoamiin koulutuksiin. Kun matkaa kaukaa Savosta koulutukseen on odotukset korkealla. Osa koulutuksista on lunastaneet odotukset ja yksi puolestaan meni sen verran penkin alle etten voi olla ihmettelemättä miten joku kehtaa esiintyä niin puolivillaisin ja jopa väärin tiedoin, toisaalta tämä lienee syy siihen miksen ole menestyvä konsultti.
Ilmassa on ollut osaltani ammatillista hapuilua, olen koettanut selvittää mikä vaihtoehto on paras. Paras on hankala käsite, työstä tulee saada korvaus, työn tulee sopia muuhun elämään ja toivon siltä merkityksellisyyttä. Elämämme antaa työlleni rajoitteita ja hidasteita.
Luettua
Seurapiirineidon opas onnenongintaan, Sophie Irwin. Vuoden 1818 Britanniaan sijoittuva hömppä, jossa hyvästä, mutta varattomasta perheestä oleva tyttö tarvitsee elämäänsä varakkaan miehen. Ennalta-arvattava juoni ei haittaa, kirja oli suloisen kevyttä hömppää. Juuri tämänkaltaisia kirjoja kaipaan, kun haluan helliä aivojani suloisella hattaralla.
Seurapiirineidon opas skandaaleihin, Sophie Irwin. Edellisen kirjan kanssa samoihin aikoihin sijoittuvassa kirjassa on pääosassa nuori leski. Kirja on sujuvasti kirjoitettu, kuten edeltäjänsäkin. Juoni ei solju ihan yhtä hyvin kuin ensimmäisessä ja sankaritar on hahmona itselleni vieraampi. Pienistä nikotteluista huolimatta kirja oli taattua kepeää ajankulua.
Sylvian toinen näytös, Hillary Yablon. 63-vuotias Sylvia aloittaa kaiken alusta. Alkaa elää unelmaansa New Yorkissa ja kirjassa vilisee viittauksia Sinkkuelämää-sarjaan. Ilahduttavaa oli päähenkilön ja tämän ystävättären ikä, vaikka itse en koe 63-vuotiasta mitenkään tavattoman vanhana. Noin muuten New York hehkutus ja välillä liiankin epäuskottava juoni rasittivat muuten hyvää hömppäkirjaa.
Joka päivä laiturilla 5, Clare Pooley. Lontoon junaan sijoittuva romaani. Tässäkin yhtenä päähenkilönä on aikuinen nainen. Kirjassa kertojana vaihtelevat eri ihmiset, jotka sattumalta kohtaavat junassa. Kimurantteja suhdekoukeroita, ysärin homoelämää, kulisseja ja kaikkea sellaista joihin voin etäisesti samaistua. Kirjassa kuvataa hyvin rajoittavaa ja ikävää ihmissuhdetta hienosti.
Murha maalaisidyllissä, Marie Bengts, 1950-luvun Smoolantiin sijoittuva herkullisesti pientä yhteisöä ja sen jäseniä kuvaava cozy crime -romaani oli äärimmäisen koukuttava. Kirjan henkilökuvaus, kieli, miljöö, kaikki, iski minuun. Valitettavasti laatu ei kestänyt aivan viimeisille sivuille. Kirja on sarjan ensimmäinen kirja.
Murha muotinäytöksessä, Marie Bengts. Kirja on edellisen jatko-osa ja sijoittuu tällä kertaa Tukholmaan. Meno on kultturellimpaa ja maallisempaa. Henkilöhahmot eivät ole niin tarkkaan hiotut kuin edellisessä kirjassa, loppuratkaisu sen sijaan on edeltävää kirjaa paremmin kirjoitettu.
Vihainen leski, Minna Lindgren. Erilaisia ajatuksia herättävä kirja 74-vuotiaan uudesta elämästä, elämästä joka ei ole tyytymistä osaansa, ei enää huonoa avioliittoa tai pitkiä omaishoitajan vuosia. Joukko ystäviä ja kiittämättömät lapset joihin ei ole oikein minkäänlaista oikeaa suhdetta. Kirja sai ajattelemaan ja samalla se jätti ikävän maun suuhun. Suosittelen ajattelemaan niitä teemoja joita kirjassa käsitellään, sen sijaan itse kirjaa en voi suositella.