Tammikuu tuvalla

Tammikuu on parhaimmillaan, on lunta ja pakkasta. Luonto on upea ja mieli halajaisi tuvalle jatkuvasti. Tämä on myös viimeinen kuukausi, jonka vietämme rennosti. Ensi kuussa taapero aloittaa tarhassa ja sitä seuraavana mies palaa töihin.

Tuvalla oleskelua rajoittavat juuri se sama syy miksi sinne kaipaan; sää. Taapero viihtyy talvella ulkona, kunhan hänellä on seuraa, aktiivista seuraa. Tupa on pieni, liian pieni aktiiviselle lapselle.

Tuvalla asiat sujuvat aina saman kaavan mukaan, ensin taaperon pitää kiertää koko pihamaa ja tarkastaa mahdolliset muutokset. Tämän hän tekee mieluiten yksin ja juuri tämä yksin vaeltaminen on syy, miksi olemme joutuneet aitaamaan pihaa kiireellä ja miksi joudumme jatkamaan urakkaa roudan ja lumen sulettua.

Kun taaperon katselmus on ohi hän saattaa haluta aikuisen mukaansa ihmettelemään muutoksia, kiertämään pihaa kanssaan. Ja sitten alkaa se hankala vaihe. Siinä missä syksyllä lapsi viihtyi hyvin yksin leikeissään, on tilanne lumen ja kylmyyden keskellä toinen.

Michelin-ukoksi topattu taapero ei pääse liikkumaan niin ketterästi kuin on tottunut. Kärry ei oikein kulje lumessa, potkupyörästä puhumattakaan. Kaikki lempileikit ovat vaatteiden, lumen ja kylmyyden vuoksi mahdottomia tai liian haastavia pidemmän päälle.

Kaj on käynyt tuvalla lukuisia kertoja yksin. Hän on täyttänyt uuden puuvajan ja touhunnut pihahommissa. Itse olen saanut tyytyä valokuviin ja pikaisiin vierailuihin tuvalla aina ohikulkumatkalla. Mutta se ei ole sama kuin osallistuminen.

Koen itseni hyödyttömäksi ja laiskaksi. Ajatukset pyörivät jo keväässä ja siinä, kun tilanne muuttuu. Pian on kevät ja taapero viihtyy taas pihaleikeissä. Tosin kevät tuo muassaan Kajlle hetkeksi epäsäännölliset työajat ja taaperolle päivähoidon ja emme ole enää niin vapaat kulkemaan mielemme mukaan kuin olemme olleet kesästä asti.

Löytäessämme tupamme olimme vain me kaksi ja esikoiseni Miina, joka asui jo silloin Briteissä. Tuvan parikymmen neliöinen huone tuntui sopivan kokoiselta. Nyt meitä on me kaksi, Miina, taapero ja kesällä syntyvä pienokainen ja tupa alkaa tuntua pieneltä.

Olemme alkaneet kaipaamaan kaikkea luksusta; peruslämpöä, puhdasta vettä, lisää tilaa. Olemme päättäneet tehdä asialle jotain. Kaj piirtää erilaisia pohjapiirrustuksia, laskee excelillä aina vain suurenevia summia yhteen. Itse selaan nettiä ja haalin tietoa. Suunnitelma toisensa perään, aina vain uusia, kunnes löydämme sen oikean.

Mikäli laskelmat ovat sopivat ja kunnan virkamiehet suopeita, saatamme uuvuttaa ensi kesänä itsemme raksalla. Mitä sitä ihminen muutakaan tekisi kun haastavaan ajankohtaan sijoittuva synnytys estää lomailun Saimaalla keskikesällä?

Kutsukaa meitä huppanoiksi ja pitäkää meille peukkuja, ehkä ensi talvena meillä on muutama lämmin neliö lisää.