lapsi taaperokärryn kanssa punaisen tuvan nurkalla

Rakkauden hinta on nimensä veroinen

Oli yö. Makasin keittiön lattialle levitetyllä patjalla. Alkuraskauden pahaolo velloi sisälläni. Minua väsytti, olin kuoleman väsynyt. Vuoteessa olija ei nukkunut. Oli hänen viimeinen kokonainen yönsä. Puhelimeeni kilahti harvakseltaan viestejä mieheltä joka oli Uudessa lastensairaalassa kuopuksen kanssa.

Minua väsytti. Halusin nukahtaa ja herätä jonain aiempana hetkenä, jonain sellaisena hetkenä kun aika ei niin selvästi ollut juoksemassa loppuun.

Seuraavana yönä valvoin Uudessa lastensairaalassa kuopuksen kanssa. Sairaala sänky oli kapea kahden maata. Pieni nukkui ihoani vasten. Keskiyö tuli ja meni. Minua nukutti, voi miten minua nukutti. Hoitajien käyntien välillä silmäni alkoivat painua umpeen ja suloinen pimeys kietoi minut. Sitten puhelin soi. Se soi sillä tietyllä tavalla, josta ei voinut erehtyä.

Nousin ja vastasin puhelimeen. Uutiset olivat ne, mitä puhelimen sointiäänestä oli voinut päätellä. Keskustelun jälkeen välitin viestin eteenpäin. Jossain vaiheessa valvomisen päätteeksi koitti aamu. Kaj saapui seuraksemme. Kuopuksen kummi saapui tuoden meille aamukahvin ja smoothien. Meidät kotiutettiin.

 

Väsymys

Se minuun jäi, halu vajota pimeyteen ja olla ajattelematta. Väsymys ei ole mennyt ohitse, vaikka alkuraskaus on jo ohi ja nyt pitäisi olla se hetki kun olen virtaa täynnä rakentamassa pesää.

Katson miestä. Sanon olevani surullinen. Kerron miten yöt ovat täynnä sekavia unia. Ulkokuoreni on jähmeä ja tunteeton. Kaikki ne vuodet kun kaipasin olkaa jota vasten itkeä, kaikki ne vuodet kun kaipasin toista aikuista johon turvautua, joka ei pakenisi, joka kestäisi tunteideni kuohun. Ja nyt en osaa. Automaattiohjaus astui kuvaan, kun maailma taas järkähti.

Peitin itseni nessuvuorella, en siksi, että olisin osannut itkeä kaikkea tapahtunutta. En osannut antaa tunteille valtaa. Uurnan laskun jälkeen se alkoi, nuha. Niin mieletön nuha, ettei sille löytynyt vertaa. Ellei muukin perhe olisi sairastunut siihen, olisin epäillyt kehoni temppuilevan.

Yli joulun ja uuden vuoden me niistimme. Voisin kuvailla sinulle nuhaa lukemattomin ällöttävin sanankääntein, sillä tämä tauti antoi kaikki edellytykset värikkäimmillekin tarinoille. Mutta säästän sinut siltä. Sairastimme ja vietimme hiljaiseloa. Me toinnuimme aikanamme ja muu perhe piristyi, itse olisin mieluusti jatkanut elämää omassa porukassa hissukseen, mutta koetan pitää itseni muiden tahdissa.

 

taapero sahaa

 

Marraskuussa kirjoitin

 

“Meillä eletään surullisen odottavia aikoja. Marraskuu kymmenen vuoden takaa kohoaa toistuvasti mieleen. Se synkkä marraskuu oli alkusoittoa. Unissani näen ihmisiä  joita en enää muuten voi nähdä. Se kireys, joka silloin jäi sieluun, on noussut esille.

Me odotamme ja nautimme joka päivästä kuin se olisi viimeinen.

Täällä taitaa nyt lähiaikoina olla hiljaista. Palaamme kuitenkin kirjoittamaan, kun sen aika taas on.”

 

Viikkoa ennen viimeistä yötä kuopus oli mukana kyläilemässä. Tämä viimeinen heikkeneminen oli tapahtunut vähän yllättäen ja nopeammin kuin olimme uskoneet. Vakavailmeinen lapsi katsoi vuoteessa makaajaa. Lapsi keräsi pehmolelut nojatuolilta ja vei ne väsyneen kainaloon. Lapsi katsoi kättensä jälkeä ja totesi sen hyväksi. Sen jäkeen hän jatkoi leikkejään.

 

Asuntoa tyhjentäessämme lapsi ei ole etsinyt asunnon haltijaa, hän ei ole enää ohikulkumatkalla halunnut asuntoon kylään.

 

Onko pienillä tarkempaa tietoa kuin meillä? Näkevätkö he näkemättömään?

 

värikästaivas tummien oksien läpi katsottuna

 

Yli viisi vuotta sitten kirjoitin

 

Kerkesin jo tottumaan siihen, että aamuiset puhelut ovat täynnä hyrinää ja onnea.

Kun kurotin käteni kohden puhelinta väikkyi huulillani hymy. Tunsin miten lämmin onnellisuus täytti minut. Olin raukea aamussa, aamussa josta tulisi hyvä ellei peräti loistava.

Haluan, että näet hetken. Aamun hämäryyden, minut hiukset pörrössä, hymy huulilla. Näet vuoteen, lämpimän ja ihanan, kuin pesän. Haluan, että koetat kokea sen lämmön, odotuksen pehmeyden, hienoisen riemun. Haluan sinun ymmärtävän, että joinain aamuina koko päivä voi alkaa hyvin, jotkin heräämiset ovat autuaita.

Kohotin puhelimen, valmistauduin vastaamaan, kun silmäni lukkiutuivat soittajan nimeen.

Tipuin kovaa ja korkealta.

Vatsassa käänsi, oksetti, päässäni humisi hiljaisuus.

Vahvalla äänellä vastasin. Otin vastaan kaiken sen tiedon mitä puhelimesta tuli.

Keitin termosmukeihin vahvaa kahvia. Pakkasin Hesarin laukkuun ja olin valmis.

Tänään inhoan sitä ihmistä, joka opetti minut rakastamaan aamuisin soivaa puhelinta. Inhoan ihmistä joka ei ole, ei koskaan ollut ja jätti jälkeensä vain tyhjää toiveikkuutta. Tiedän, ettei puhelin soi onnea aamuisin, ei enää, ei minulle. Nyt on taas toisenlaisten puheluiden vuoro.

Minulla on taas arkeni. Säikyn taas kun puhelin soi.

Musiikkina luonnollisesti Stellan Säikyn aina kun puhelin soi.


(tarina kertoo läheisen ihmisen sairastamisesta ja niistä inhottavista puheluista, joita se tuo mukanaan)”

kesailta saaristossa

Säikyin aina, kun puhelin soi

Kuinka monta vuotta säikyin puhelimen sointia? Kuinka monta kertaa se soi äänellä joka sai niskakarvat pystyyn? Tiedätkö sen tunteen kun päässä humisee ja sisuksia kouraisee jäätävä pahaolo joka kietoutuu onttouteen. Katselen sormiani, en osaa laskea. Silloin joskus, vuosituhannen vaihteen jälkeen, se alkoi.

Se ensimmäinen puhelu oli kamala. Sisimmässäni putosin polvilleni ja huusin kuin haavoittunut eläin. Sisimmässäni polttavat kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Mutta ulospäin olin sulkeutunut, kasvoilleni kohosi hitusen torjuva ilme. Jähmeä ja tunteeton. Tunsin vastuuni ja velvollisuuteni. Vaikka oma maailmani romahti, ei se liikauttanut ympäröivää maailmaa milliäkään.

Ja niin vuodet vierivät. Menetys seurasi toistaan. Ja puhelin jatkoi soimistaan. Oli huonoja uutisia ja niitä vielä huonompia. Mutta oli niitä hyviä hetkiä. Meillä oli mukavaa niissä sairaaloiden lukuisissa kahviloissa. Me läheiset kokoonnuimme niissä, vaihdoimme kuulumisia. Käsidesin tuoksu kertoi, että nyt oli perheaika, nyt oli aika olla yhdessä ja nauttia.

Jatkuva huoli ja syyllisyys, niiden kanssa oppii elämään. Toki ne muovaavat sielua, tekevät siitä tavallaan rujomman ja jalostavat sitä.

Nyt puhelimen ei pitäisi soida, ei sillä tavalla. Nyt, jos kaikki sujuu kuten tilanne on tällä hetkellä, on puhelimeni enää puhelin ja sitä ei tarvitse katsoa peläten. En oikein osaa olla asian kanssa.

valkoisiin pukeutunut henkilö kantaa ristiä pääsiäisenä pugliassa

Pääsisäisenä 2016 seurasin Tarantossa, Italian Pugliassa, paikallisten kulkuetta.

Marssijat kävelivät paljain jaloin, ulkona oli kylmä.

He taivalsivat tuntikausia.

8 Replies to “Rakkauden hinta on nimensä veroinen”

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *