lapsi kaltevalla laiturilla

Kirkas oli nuoruuteni vesi, suloinen oli hulluuteni

Kerron teille menneistä ajoista. Ammoisista ajoista jolloin olin nuori. Niistä kaukaisista hetkistä tuntuu kuluneen vain silmänräpäys. Toki vierineet vuodet muuttivat minua, kasvoin, kehityin ja uudistuin. Vuosien saatossa koin upeita seikkailuita, koko elämä oli yhtä suurta seikkailua. Joskus elämä oli selviytymiskamppailua, punaisia lappuja, uupumusta jolloin ei jaksanut edes itkeä. Elämä tarjosi vuoren kokoisia haasteita, joista en ikinä olisi uskonut selviäväni. Elämä antoi mahdollisuuden asua pahamaineisilla seuduilla, tehdä aliarvostettua työtä ja jaksaa vielä hivenen sietokyvyn tuolle puolen.

Elämä tarjosi myös onnea, näin jälkeenpäin ajateltuna elämä oli onnellista. Elämä jakoi minulle kerta toisensa jälkeen valttikortit, en vain niihin kaikkiin osannut tarttua. Tuo hama menneisyys, ikäkausi nuoruudesta tähän aikuisuuteen muokkasi minua voimallisemmin kuin lapsuuteni päivät. Toki aika jatkaa muovaamistani, mutta en usko joutuvani enää samanlaisesta prässistä lävitse, enää särmiäni ei hiota voimalla ja nopeaan.

Muistan ne kaikki sanat, painoinhan ne sydämeeni. Jokainen päivä punnitsen itseni, olenko riittävä, kelpaanko, läpäisenkö edes rimaa hipoen, voiko lapseni koskaan antaa minulle anteeksi. Ne sanat lausuttiin hyvää tarkoittavina, huolettomina, pahantahtoisina, ajattelemattomina, niin ne lausuttiin ja minä säilöin jokaisen muistiini, nostaen ne sieltä säännöllisesti esiin satuttamaan. Ne sanat ovat kuin rikkinäinen hammas, jota on pakko sörkkiä, vaikka mädän maku tuntuu jo, ne sanat ovat paperihaava, pieni ja huomaamaton, muilta piilossa, mutta aina auki repeävä ja satuttava.

meren rannalla
2008

He kertoivat minulle, joko minut tuntien tai tuntematta minua, he kertoivat arvionsa suoraan. He kertoivat ettei minusta koskaan olisi siihen, etten koskaan kykenisi, että kaikki vain epäonnistuisi. He lupasivat lapseni vihaavan minua, jos en tappaisi sitä. He sanoivat että maailma on täynnä vanhempia, että kuka tahansa olisi parempi kuin minä. He lupasivat, että lapseni rakastaisi minua, kunhan vain, kunhan vain lapseni ei koskaan olisi minun.

Muistan sen itkettyneen hoitajan joka vaatimalla vaati minua luopumaan lapsestani, joka kertoi että tuolla jossain on oikeita aikuisia, jotka kyllä tarjoaisivat lapselleni sen, mihin en koskaan kykenisi. Hän kertoi, että jos vain laittaisin nimeni paperiin, voisin antaa lapselleni onnen.

Päätöksen vihdoin tehtyä päätin pysyä siinä. Sain kuulla miten elämäni olisi siinä, seuraavat kahdeksantoista vuotta olisivat omistettu yöheräilyille ja vaipanvaihdolle ilman rahtustakaan vapaa-aikaa. Minusta tulisi katkera ja syyttäisin lasta kaikesta, vanhenisin ennen aikojani. Oma elämäni jäisi elämättä.

Päätettyäni jaksaa seuraavat parivuosikymmentä koliikkihuutoa ja tiukkaakin tiukempaa napanuoraa oli kaikki helpompaa. En sano että se olisi ollut helppoa, mutta päämäärää kohden edetessä on suunta edes jotakuinkin selvillä.

Olin klisee; koulut heikosti käynyt lähiön kasvatti joka päätti ryhtyä yksinhuoltajaäidiksi. En aikoinaan päässyt ammattikouluun heikon todistukseni takia ja jouduin lukioon josta en koskaan valmistunut. En päässyt siivoamaan, koska minusta ei uskottu olevan siihen. Valkoista roskasakkia, kuten tavataan sanoa. Muistan viranomaisten ylenkatseen, muistan tuntemattomien säälin. Silloin ymmärsin, kuinka lannistavaa on, kun sinuun ei uskota, ettei uskota toivoa olevan. Tietenkin lähimmäiseni uskoivat minuun, usein enemmän kuin mitä itse tein. He kannustivat minua, olivat olkapäänä, ojensivat auttavan kätensä.

Vaikka minuun uskottiin, vaikka minuun luotettiin, jäi vasten kasvoja lausutuista kommenteista vahva jälki. Hetki huulilla, ikuisesti sielussa. Puoli huolimattomasti lausuttu kommentti ja elinikäinen muisto.

2008

Istuimme työpaikan kahvihuoneessa, minä ja ne kauniit aikuiset naiset kalliissa jakkupuvuissaan. Puheenaiheena oli julkisuuden henkilö, joka oli saanut nuorena lapsen. Rouvien suhtautuminen “lapseen joka teki lapsia” oli viiltävä. Muistan kuinka sanat tuntuivat juuttuvan kurkkuuni, kun kohotin katseeni ja koetin lausua varmasti; “minä olin paljon nuorempi silloin…” Ja rouvat olivat ystävällisiä, sanoivat sen olleen kokonaan eri asia, sanoivat minun olleen kypsä ja muutoinkin järkevä. Ei se ollut niin, ei se ole niin vieläkään. En minä ole kypsä ja järkevä. Kompastelen edelleen elämässä. En minä poikkea lainkaan niistä muista varhain äidiksi tulleista. En minä ollut valmis, ei minulla ollut mitään. Olin ehkä kehnoin vaihtoehto äidiksi.

Nyt vuosien kuluttua on helppo sanoa, että olin ehkä sittenkin sovelias äidiksi. On helppo olla viisas jälkikäteen. Vaikeaa on uskoa ja olla tukena silloin kun kaikki tapahtuu. Vaikeaa on uskoa ihmiseen, luottaa kaiken vielä olevan hyväksi.

lontoon metron portaat
2009

Niin vuodet vierivät tasaiseen tahtiinsa. En huomannut suurta muutosta itsessäni, vaikka muutuin kokoajan hivenen. Kaikkien tehtyjen valintojen, koettujen tapahtumien jälkeen olen aivan toinen ja silti sama. Jos palaisin ajassa taaksepäin tämänkaltaisena en muuttaisi mitään, rakastaisin vain syvemmin, keskittyisin enemmän hetkeen, olisin läsnä vahvemmin.

Aikakausia sitten tein päätökseni, jossa pysyin. Asetin tähtäimen kahdeksaantoista vuoteen, sen jälkeen alkaisi helpottamaan. Eihän se niin mennyt, ei äitiys ole niin helppoa. Et voi pitää napanuorasta kiinni, vaatia lasta olemaan siinä sinua varten, et vaikka haluaisit. Ei ole kuin silmänräpäys kun lapsi on sinun, sen jälkeen hän ottaa ensimmäiset askeleet maailmaan, pois symbioosistanne. Alkuun se on pientä, kavereille jäämistä, yökyläilyjä, leirejä, ulkomaamatkoja kaikki se yksin, sillä äitiä ei enää välttämättä tarvita mukaan. Tunneista tulee päiviä, päivistä viikkoja ja pian viikoista kuukausia. Niin sen kuuluu mennä. Minä vain rakensin minuuteni siihen, että minua tarvitaan, etten voi ajatella itseäni ensin.

On koettanut aika antaa tilaa. Lapseni ei ole minuuteni jatke. Minä olen yksilö, minä en ole me. Kun vuodet vierivät, ei ole meitä tekemässä asioita, on minä ja hän, erilliset olennot. Olen kolmenkymmenenkahden ja koetan löytää itseni uudella tapaa, etten tukahduttaisi lasta.

2011

Koen edelleen, etten riitä, etten ole tarpeeksi hyvä. Murehdin kun minulla ei ole mahdollisuutta tarjota kaikkea. Mietin kasvoiko minusta hyvä kasvattaja, olinko tarpeeksi huolellinen huoltaja, onnistuinko laisinkaan? Ja ennen kaikkea, tuliko lapsestani onnellinen, saiko hän onnellisen lapsuuden?

Nyt kun kukaan ei enää epäile olenko sovelias äidiksi, kykenenkö suoriutumaan lapsen teini-iän läpi kunnialla, niin vanhat epäilykset heräävät taas vahvoina. Muutoksen partaalla, uuden kynnyksellä kyseenalaistan oman toimintani. Toiminko tyttäreni hyväksi, vai ajanko takaa omaa mukavuuttani. Olenko unohtanut, että vain muutos on pysyvää ja ihmisen tulisi kehittyä, edetä.

Pelkään takertuvani liiaksi. Heittäytyväni lapsen ja maailman väliin. Tällä hetkellä kaipaisin yhtä lailla vertaistukea, kuin silloin ennen. Nyt haluaisin keskustella siitä, miltä tuntuu kun lapsi lähtee maailmalle, miltä tuntuu kun ensikertaa elämässä joutuu asumaan yksin.

Joinain hetkinä mietin, mitä olisi tapahtunut, jos olisin valinnut toisin. Jos en olisi valinnut tätä yhteistä tietä, millainen olisin. Olen koettanut maalata kuvitelmia toisensa perään, mutten yhdestäkään ole välittänyt. Olisin varmasti vieläkin sietämättömämpi ihminen ilman tätä kaikkea. Me teimme yhdessä elämästäni merkityksellisen. Loimme oman elämämme annetuilla eväillä äärimmäisen hyväksi. Hetkeäkään miettimättä, olisin valmis käymään kaiken uudelleen alusta.

nainen niityllä kädet levällään
2010

Aikakausia sitten, nuorena ja hulluna, tein päätökseni. Yön pimeinä tunteina epäilin ja vajosin epätoivon kuiluun. Ammoisina aikoina, menneinä vuosina, niin sen haluan kertoa. En halua kertoa, että epäilen yhä. En halua paljastaa, että ne sanat kaikuvat edelleen korvissani. Ei kukaan saa tietää, että edelleen joskus iltaisin käydessäni katsomassa nukkuvaa lasta en voi olla ajattelematta, että hän olisi voinut saada oikean perheen, perheen jolla olisi ollut niin paljon enemmän tarjottavaa, perheen jossa hän olisi voinut olla onnellisempi.

Olisi mahtavaa, mikäli voisimme hallita kielemme, jättää viiltävät sanat sanomatta. Jos ei ole mitään kaunista sanottavaa, voisi vaieta. Jokainen meistä kerää elämänsä varrella omat mörkönsä, jokaisen mieltä jää kalvamaan jokin, mutta me voisimme omalta osaltamme tehdä parhaamme, jotta muidenkin olisi hyvä olla. Siinä on ainakin minulle läksyä riittämiin tuleville vuosille.

 

Julkaistu alunperin 5.6.2012

brittilainen kandin valmistumisasu
2018

Esikoinen syntyi viime vuosituhannella. Hän sai pienen veljen parikymmentä vuotta myöhemmin. Nyt hänestä on taas tulossa isosisko. Parhaillaan odotan kolmatta lasta ja olen kertonut tämän odotuksen herättämistä ajatuksista aiemmin blogissa (klik). Tämä alkuraskaus oli monesti syystä alkuun raskas, tosin raskaus itsessään ei ollut syyllinen ajan rankkuuteen (klik). Koska esikoisen aikaan olin teini vailla koulutusta, jäi minulle takaraivoon pieni pelko selviytymisestä, tämän vuoksi säästimme mieheni kanssa toisen raskauden aikana pienen puskurin vauvaa varten (klik).

4 Replies to “Kirkas oli nuoruuteni vesi, suloinen oli hulluuteni”

  1. Nämä sun postauksen on niin ihanan kauniin runollisia ja samalla koskettavia. Olet käynyt läpi isoja asioita, mutta ne asiat juurikin ovat tehneet sinusta vahvan ihmisen. Ihanaa odotusaikaa sinulle!

    1. Kiitos. Pakko tunnustaa, että tällä hetkellä en oikein pysty runolliseen muotoon, vaan teksti tahtoo olla tökkivämpää. Mutta tämä onkin vähän tämmöinen elämäntilanne, kun aikaa keskittymiseen ei ole riittämiin 🙂

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *